Säätiön aikaan

Isaac Asimov kuuluu tieteiskirjallisuuden kaanoniin, ellei suorastaan suuriin muinaisiin yhdessä Robert A. Heinleinin ja Arthur C. Clarken kanssa. Hänen teoksiaan ovat lukeneet kaikki, ja nekin jotka eivät ole, ovat ainakin olleet epäsuorasti hänen vaikutuksensa alaisia: esimerkiksi sellainen lapsuuteni suuri scifi-kokemus kuin sarjakuva Markos, robottiajan sankari oli mitä ilmeisimmin vohkinut yhtä ja toista kirjailijan robottiaiheisista novelleista, varsinkin robottien lain, joka kieltää ihmisten vahingoittamisen.

Kyllä: puhun trilogiasta, vaikka kirjailija elämänsä ehtoopuolella hairahtuikin laajentamaan tätä sarjaa lisäteoksilla, jotka itse kierrän enimmäkseen kaukaa. Erityisesti Asimovin nolo yritys sitoa yhteen selvästi eri universumeihin sijoittuvat Säätiö-tarinat ja robottinovellit tekee näistä jatko-osista aika lailla sietämättömiä. Selvästi enemmän arvostan samalle aikajanalle sijoittuvaa, Asimovin jo samoihin aikoihin Säätiö-tarinoiden kanssa kirjoittamaa ”imperiumitrilogiaa”, johon kuuluvat romaanit Pebble in the Sky, Avaruuden merivirrat ja Tähdet kuin tomua. Näistä ensimmäistä ei vieläkään ole taidettu suomentaa, ja minun poikavuosinani oli käännettynä saatavissa vain Avaruuden merivirrat – tämän sarjan ehdottomasti paras ja omaperäisin osa, kahdessa muussa on välityön makua.

Kaikki kolme Säätiö-romaania luin tietenkin ensimmäisen kerran kirjojenahmimisiässä pari-kolmetoistavuotiaana; koska poikaikäisten kirjallisuuselämysten pariin tekee aina mieli palata, olen vuosien varrella ehtinyt kuluttaa puhki kaikki kolme romaania useita kertoja niin suomeksi, ruotsiksi kuin englanniksikin (saksannos – kuten saksaksi käännetty amerikkalaisscifi yleensäkin – on niin huonoa kieltä, etten koske siihen pitkällä tikullakaan). Parin viime vuoden aikana sarjan ensimmäinen osa tuli jälleen tutuksi, kun käänsin sen osittain alkukielestä, osittain ruotsinnokseen tukeutuen iirin kielelle – siinä missä suomennos on hyvin sanatarkka, riikinruotsalaisen tieteiskirjallisuuden suuren vanhan miehen Sam J. Lundwallin käännös on rennolla kädellä vedetty ja auttaa iirintäjää välttämään kömpelöitä englantilaisuuksia, kääntämään sanojen sijasta ajatukset.

Säätiö ei ollut pikkupojan ensimmäinen johdatus tieteiskirjallisuuteen, sellaisena sai toimia Clarken novellikokoelma Tähtiaika, jonka erään keskeisen novellin veljeni itse asiassa kertoi minulle oman muistinsa mukaan öisenä kauhujuttuna. Kyseessä oli Jumalan yhdeksän biljoonaa nimeä, jossa kaksi amerikkalaista tietokoneasiantuntijaa auttaa itämaisen luostarin munkkeja selvittämään kaikki heidän uskontonsa Jumalalle antamat nimet – mutta koska tämä on ainoa tehtävä, joka ihmiskunnalla ylipäätään on täytettävänään, Jumala panee koko maailmankaikkeuden koipussiin sen tultua valmiiksi.

En kuitenkaan tainnut olla paljoa kahtatoista vanhempi, kun Säätiö ensimmäisen kerran lähti mukaan Varkauden kaupunginkirjastosta. Siinä vaiheessa oli toki Tähtien sotakin jo nähty ja myös kirjamuodossa koettu, ja WSOY:n tieteisromaanisarjaa oli sen verran uutterasti mainostettu lukutoukkanuorisolle sopivien lehdykäisten sisäsivuilla, että Asimovin nimi oli tullut tutuksi. Silloisen ainoan iltapäiväläpyskän yleisönosastolla oli jo joku ehtinyt urputtamaan, että George Lucas aivan ilmeisesti apinoi Säätiö-trilogiaa omassa suurelokuvassaan. Näin kova väite oli toki minunkin varmennettava alkuperäislähteestä.

Vaikutteita tai yhtäläisyyksiä on toki näkyvissä: ainakin linnunradanlaajuinen imperiumi esiintyy molemmissa maailmankaikkeuksissa, ja Tähtien sodan myöhemmissä osissa nähdään kokonaan ihmisasutuksen peittämä Coruscantin planeetta, josta tulee mieleen Säätiön Trantor. Han Solo, rähjäisellä avaruusaluksella lentelevä salakuljettaja, muistuttaa hahmona kovasti säätiöläisiä kauppiaita; ja hänen kotiplaneettansa Corellian nimestä tulee mieleen Korellin tasavalta Asimovilla, vaikka näillä maailmoilla ei mitään muita yhtäläisyyksiä olekaan. Plagioinnista on kuitenkin asiatonta puhua, sillä esimerkiksi sellainen Tähtien sota -maailman keskeinen käsite kuin Voima on vailla vastinetta Asimovin universumissa. Asimov suhtautuu kaikenlaiseen uskontoon ja metafysiikkaan ylipäätään hyvin kyynisesti.

Säätiö, trilogian ensimmäinen osa, ei varsinaisesti ole romaani, vaikka sitä sellaisena markkinoidaankin, vaan kokoelma temaattisesti yhteen kuuluvia novelleja; kaksi muuta sarjan nidettä, Säätiö ja Imperiumi ja Toinen Säätiö, koostuvat kumpikin kahdesta tarinasta, mutta ensimmäisessä kirjassa niitä on peräti viisi. Tosin ensimmäisen niistä, Psykohistorioitsijat, Asimov kirjoitti johdannoksi vasta jälkikäteen, viisikymmenluvun alussa, kun kokoomanide sai nykyään kanonisena ja lopullisena pidetyn muotonsa; muut neljä ehtivät ilmestyä aikakauslehdissä jo nelikymmenluvulla. Alkuperäiset novellit on julkaistu myös One Thousand Year Plan -nimisenä kokoelmana, ja sen mukaan sai nimensä myös Säätiön saksannos, Der Tausendjahresplan.

Ei ole tiedossani, luovuttiinko amerikkalaisissa julkaisuissa tästä jälkimmäisestä nimestä siksi, että ”tuhatvuotissuunnitelma” tuntui viittaavan liikaa kommunistisen arkkivihollisen viisivuotissuunnitelmiin. Ylipäätään trilogian perusidea – tulevaisuuden ennustaminen ja säätäminen yleisistä sosiologisista, taloudellisista ja massapsykologisista kehityssuunnista käsin – haiskahtaa Marxilta tavalla, jonka olisi luullut häiritsevän viisikymmenluvun maccarthyismin tartuttamia amerikkalaisia. Säätiö sai tosin varsinaisen innoituksensa klassikosta Rooman valtakunnan rappio ja tuho, jonka kirjoitti 1700-luvulla elänyt brittihistorioitsija Edward Gibbon. Kaikki sukunimestä luonnostaan vääntyvät apinavitsit olen keksinyt jo itse, joten hiljaa siellä takarivissä.

Säätiön alkuasetelmassa Hari Seldon, matemaatikko ja massapsykologi, toimii linnunradanlaajuisen imperiumin keskuksen, Trantorin, yliopistossa ja kehittää siellä psykohistoriaksi kutsumansa tieteenalan: koska galaktiset ihmismassat ovat niin suuria, niiden käytöstä ja yhteiskunnan muuttumissuuntaa on imperiumin oloissa mahdollista mallintaa ja ennustaa aivan toisella tavalla kuin meidän aikanamme. Seldonin prognoosit ovat kuitenkin sen verran synkkiä, että imperiumin tosiasialliset vallanpitäjät – keulakuvakeisarin niskaan hengittävät turvallisuusviranomaiset – alkavat ahdistella häntä kuin KGB toisinajattelijoita: psykohistoria ennustaa näet, että valtakunta romahtaa jo lähivuosisatoina ja alkaa kymmenien tuhansien vuosien mittainen barbarian aika.

Turvallisuusviranomaisten kuulustelussa Seldon korostaa, ettei pidä imperiumia sinänsä pahana asiana (a bad thing) – tässä kohtaa suomentajalle on sattunut ikävä lapsus: hänen Seldoninsa sanoo yhtäkkiä, ettei katso keisarikunnan ”olevan rappiolla”, vaikka on siihen asti vakuutellut imperiumin nimenomaan rappeutuneen jo peruuttamattomasti pilalle – vaan on hänen majesteettinsa lojaalin opposition edustaja, joka haluaa pelastaa kaiken pelastettavissa olevan. Siksi Seldonia ei teloiteta, mutta hänet ja kaikki hänen tiedeprojektinsa työntekijät perheineen ja sidosryhmineen ajetaan maanpakoon galaksin reunalla sijaitsevalle Terminuksen planeetalle, mahdollisimman kauas Trantorista. Sinne nämä pakolaiset perustavat tieteellisen säätiön, jonka tarkoituksena on luoda rappiolle vastapaino ja pitää luonnontiede ja insinööritaito elossa edes jossain, kun suuret kansanjoukot alkavat pitää sitä ongelmien osasyynä hakien turvaa mieluummin taikauskosta.

Sekä Asimovia että hänen kollegaansa Heinleiniä askarrutti ja ahdistikin Yhdysvaltain uskonnollis-fundamentalistinen potentiaali: molemmat näkivät maan voivan vajota tiedevastaisen, kiihkouskonnollisen diktatuurin aikakauteen ja molemmat sivusivat aihetta merkittävimmissä teoksissaan. Heinleinin tuotantoon kuului ”tulevaisuudenhistoriallinen” novellisykli, jonka aikajanalle hän varasi tilan Nehemiah Scudder -nimisen televisioevankelistan diktatuurille; hän ei kuitenkaan tullut kirjoittaneeksi Scudderin nousua käsitellyttä novellia (jolle hän oli jo päättänyt nimenkin, The Sound of His Wings, ”Hänen siipiensä ääni”), koska ajatus niin synkeästä ja surullisesti loppuvasta tarinasta ahdisti häntä liikaa. Sen sijaan hän kertoi kapinasta Scudderin perustamaa teokraattista hallintoa vastaan.

Toisaalta Heinlein kirjoitti myös optimistisemman kirjan uskonnon vallankumouksellisista mahdollisuuksista, Seitsemän miehen sota. Tässä häpeämättömän rasistisessa, Yhdysvaltain Tyynenmeren-sodan tunnelmia kaikuvassa tekeleessä tulevaisuuden ”panaasialainen” valtio (mitä ilmeisin viittaus toisen maailmansodan japanilaisiin) nujertaa amerikkalaiset, mutta valloittajalta huomaamatta jäänyt ”linnoitus” eli armeijan tutkimuskeskus onnistuu kääntämään tilanteen kehittämällä ylivoimaisia ihmeaseita ja tuomalla ne maan jokaiseen kaupunkiin uskonnollisen kultin varjolla. Uskonto antaa voitetuille uuden kokoavan identiteetin ja lopulta myös tekniset välineet nujertaa panaasialainen miehittäjä.

Seitsemän miehen sodan tappavat aseet voidaan säätää vaikuttamaan vain itäaasialaisen ”rodun” edustajiin ja olemaan vaarattomia valkoihoisille (mustia tuskin edes mainitaan). Koska valloittaja on sopivasti joukkomurhaamalla hävittänyt potentiaalisina pettureina sekä kaikki ”sekarotuiset” että paikalliset aasialaisyhteisöt, tarinan urheita kapinallisia eivät rasita minkäänlaiset harmaan vyöhykkeen moraaliset ongelmat, vaan armoton hävityssota voidaan käydä iloisen mustavalkoisissa merkeissä. On kieltämättä kätevää, että tappavia säteitä saa roiskia vaikka minkä käsirysyn sekaan, kun ne eivät koskaan vahingoita muita kuin vihollisia.

Uskontoa tieteen valekaapuna käyttävät pakosta myös Asimovin sankarit, koska tieteen epäsuosio on osa galaktisen keisarikunnan rappiota. Säätiöläiset esiintyvät ensin lähetyssaarnaajina ja kouluttavat naapuriplaneettojen älykkäimmät sitten papeiksi. Nämä voivat käyttää Säätiön insinöörien kehittämiä teknisiä laitteita, mutta koska heidät opetetaan pitämään niitä jumalvoimien ohjaamina taikakaluina, he kykenevät vain kääntämään vipstaakeja ja painelemaan nappuloita, eivät perehtymään niihin luonnontieteellisiin periaatteisiin, joihin tekniikka perustuu.

Uskonnollisena keskuksena toimiminen on Säätiön historiassa kuitenkin vain ohimenevä jakso. Merkittävämpää on, että Terminuksen planeetta, Säätiön koti, on luonnonvaroiltaan niukka – kolikotkin tehdään ruostumattomasta teräksestä, koska kaikki niukemmat, erikoisemmat ja arvokkaammat metallit tarvitaan erityisiin huipputeknisiin tarkoituksiin viimeistä atomia myöten. Siksi Säätiö joutuu olosuhteidensa paineessa kehittämään pienikokoisia ja niukasti materiaalia vaativia teknisiä laitteita, jotka kilpailutilanteessa lyövät murenevan imperiumin suuret ja kömpelöt voimakoneet. Raaka-ainepula merkitsee myös, että Säätiön on panostettava kauppayhteyksiin ja markkinoitava tuotteitaan pitkin galaksin laitaa – jolloin asiakkaat maksavat raakametalleilla. Trilogian ensimmäisen osan lopussa Terminuksen planeetasta onkin tullut leimallisesti kauppakeskus, linnunradan Hongkong tai Singapore.

Teknisen ja luonnontieteellisen osaamisen taas varmistaa se, että Säätiö on alkujaan perustettu tieteelliseksi tutkimuslaitokseksi, jonka virallisena tarkoituksena on koota kaikki ihmiskunnan tietämys valtavaksi tietosanakirjaksi, Galaktiseksi ensyklopediaksi – näin mikään ei unohdu eikä joudu hukkaan, selittää Hari Seldon Trantorissa keisarikunnan epäileväisille turvallisuusviranomaisille. Säätiön virallinen nimikin on Ensyklopediasäätiö. Tämä on itse asiassa pelkkä harhautus, mutta sitä ei paljasteta tietosanakirjaa työstäville tiedemiehille ennen kuin heidän on liian myöhäistä perääntyä.

Tuossa vaiheessa (tarinassa Ensyklopedistit) tiedemiehistä on jo tullut edistyksen este, koska Terminuksella alkaa olla muutakin väestöä kuin sanakirjamaakareita: tavallinen kansa on vaatinut ja saanut poliittisen itsehallinnon, joka yhden kaupungin pikkuplaneetalla tarkoittaa kaupunginvaltuustoa ja pormestaria. Ylintä valtaa käyttää kuitenkin tietosanakirjasäätiön oma johtokunta ja sen puheenjohtaja, äreä Lewis Pirenne; häntä vastaan asettuu Säätiön ensimmäinen pormestari Salvor Hardin, maltillinen ja kaikenlaista väkivallankäyttöä vieroksuva mies, joka kaappaa verettömästi vallan itselleen ja siinä sivussa kansalle.

Vallankeikauksen motivaattorina toimii läheisen barbaarivaltion, imperiumin provinssista sotaisaksi kuningaskunnaksi muuttuneen Anakreonin uhka. Pirenne uskoo, että Säätiön virallinen asema suoraan keisarille ja Trantorille alisteisena tieteellisenä instituutiona riittää lopettamaan Anakreonin vaatimukset liittää Terminus alueisiinsa. Hardin taas ymmärtää, että keisarilla ei enää ole mitään sanomista galaksin reuna-alueiden politiikassa. Niinpä hän pyrkii toimimaan siinä ulkopoliittisessa lähiavaruudessa, jossa Terminus sijaitsee, ja ohjailemaan Anakreonin ja muiden naapurikuningaskuntien kehitystä suotuisaan suuntaan Säätiön tieteellis-teknisen ylivoiman turvin.

Kun Pirennen ja Hardinin vastakkainasettelu on kiivaimmillaan, Seldonin muistoksi rakennettu aikaholvi avautuu ja Säätiön kärkimiehet menevät katsomaan tallennetta, jonka Seldon on jättänyt jälkimaailmalle muistoksi. Juuri tallenne ilmoittaa Pirennelle ja hänen kannattajilleen ensyklopediahankkeen olleen pelkkä hämäysmanööveri – ja koska Pirenne loogisesti ajattelevana tiedemiehenä ymmärtää olevansa väärässä, hän luovuttaa valtikan suosiolla Hardinille.

Tallenteet ovat käytännössä Seldonin haamu, joka aina suurten kriisien yhteydessä ilmaantuu holviin kommentoimaan ajankohtaista tilannetta. Tämä on kerronnallisesti kömpelö viritys – se alleviivaa häiritsevästi sitä, kuinka tarkasti Seldon on osannut ennustaa sekä kriisin ajankohdan, syyn että tuloksen. Jopa fantasiatarinassa tämä tuntuu epäuskottavalta. Sen kyllä uskoo, että Säätiön vahvuudeksi muodostuu juuri kätevien teknisten kapistusten kauppa massamarkkinoille, koska Seldon on valinnut uudisplaneetalleen sellaiseen johtavat reunaehdot. Mutta usein tuntuu siltä, että Seldonin kriisit voisivat hyvin ratketa toisellakin tavalla kuin kirjailija väittää.

Esimerkiksi Hardinin vallankaappauksen yhteydessä pohdituttaa, miten olisi käynyt, jos lehmänhermoisen ja väkivaltaa vieroksuvan pormestarin tilalla olisi ollut temperamenttisempi mies. Tiedemiehet edustavat siinä vaiheessa Säätiön historiaa juuri imperiumin pysähtyneisyyttä ja taantumusta, kuten Hardin puuskahtaa yrittäessään saada Pirennen ja tämän kollegoiden päätä kääntymään. Siinä tilanteessa yksi mahdollinen kehityssuunta on, että tiedemiehiä vastustava pormestari kääntyy koko tiedettä vastaan – että tapahtuu jotain samantapaista kuin naapurivaltio Anakreonissa, jossa valtaa pitävät kovapintaiset, oppia ja koulutusta halveksivat sotilasaateliset.

Asimovin selitys tälle on, että kaikki mahdollisuudet on jo otettu mukaan laskuihin ja että Seldonin kriisi on sellainen tilanne, josta on yksi ainoa uloskäynti – aikalaisten on vain avattava se. Kertaakaan se ei kuitenkaan jää löytämättä, eikä kirjailija myöskään luo sellaista tarinankerronnan kannalta mielenkiintoisempaa asetelmaa, jossa yritetään ensin Seldonin suunnitelman kannalta väärää ratkaisua, mutta kohtalon voima ilmaantuu kulisseista ohjaamaan Säätiön historian takaisin oikealle tielle. Äkillinen hätätilanne, josta pääsee ulos vain yhdellä avaimella vain yhdestä ovesta, sopii käsitteenä oikeastaan kovin huonosti yhteen psykohistorian alkuperäisen idean kanssa, koska siinä on kyse suurista, pitkään vaikuttavista yhteiskunnallisista kehityssuunnista, ja historian suurmiehetkin ovat vain näiden persoonattomien virtausten johtoasemiin työntämiä sattumakorpraaleita.

Myös Asimovin epäkriittinen usko kauppaan ja kapitalismiin häiritsee toisinaan. Trilogian ensimmäisen osan suuri kehityslinja on kauppiaiden nousu Säätiön hallitsevaksi voimaksi, tiedemiesten ja tekniikkauskonnon ohi. Tämä tarinajuonne saavuttaa luontaisen loppuratkaisunsa, kun pormestarin pallille ylenee ensimmäisen kerran kauppias – tuossa vaiheessa jo suurliikemieheksi ja konsernijohtajaksi yltänyt ja sen takia kaupparuhtinaaksikin karahteerattu Hober Mallow, jonka suuri saavutus on tehdä loppu uskontovallan viimeisistä rippeistä myös Säätiön vaikutuspiiriin joutuneilla planeetoilla. Tämä kansanjohtaja osoittautuu kirjailijaluojaansakin lahjakkaammaksi todetessaan viisaasti, että edes hänenlaistensa rahavaltiaiden aika ei kestä loputtomiin ja että Säätiön joustavassa ja kehittyvässä yhteiskunnassa kuvioihin varmasti ilmaantuu seuraava nuori voima sitten kun kauppa ei enää vedä.

Asimov itse ei kuitenkaan osannut kirjoittaa tarinaansa sellaista voimaa. Trilogian toiseen osaan päästessään hän nosti Säätiötä vastaan – ei esimerkiksi mitään kauppiasvallan vastaista sosialistiliikettä (ei siis edes New Deal -tyyppistä rooseveltilaisen sosiaalidemokratian galaktista versiota), vaan – vanhan Imperiumin armeijan, jota toki johti nuori ja kyvykäs kenraali Bel Riose. Riose julistaa avoimesti uhmaavansa psykohistorian persoonattomia voimia, tai kuten hän itse sanoo: Hari Seldonin kuollutta kättä, jota vastaan hän asettaa uhmakkaasti oman elävän tahtonsa. Kenraali joutuu kuitenkin huomaamaan häviävänsä uhkapelinsä, sillä historia tarjoaa hänelle vain sellaisen pakan, jonka kortit Seldonin kuollut käsi on jo merkinnyt.

Tässä tarinassa (Kenraali) sankarikauppias Lathan Devers soluttautuu Bel Riosea vakoilemaan esiintyen Säätiön vainoamana toisinajattelijana, joka hakee turvaa antautumalla sotavangiksi. Kun Riosen sota Säätiötä vastaan tuntuu etenevän huolestuttavan hyvin, Devers ja toinen vanki, aatelismies Ducem Barr Siwennan kapinallisesta provinssista, karkaavat kenraalin tukikohdasta ja matkustavat Trantoriin tarkoituksenaan hankkiutua Imperiumin keisarin puheille ja valehdella hänelle suut ja silmät täyteen siitä, kuinka Riose muka kärkkyy keisariksi keisarin paikalle. Tämä osoittautuu kuitenkin turhaksi, sillä keisarin epäluulo liian suosittua ja menestyksekästä kenraalia kohtaan on jo – täysin Seldonin ennustusten mukaan – herännyt, ja Barrin ja Deversin täytyykin lähteä äkkiä lipettiin Trantorista, koska keisarin turvallisuuspalvelu luulee heitä Riosen lähettämiksi salamurhaajiksi.

Asimov saattoi kyllä kuvitella Säätiön voivan rappeutua sisältäpäin, mutta sellainen mahdollisuus ei juolahtanut hänen mieleensä, että rappion syynä olisi kauppiaskulttuurin näivettyminen tukahduttavan jähmeäksi valtarakenteeksi. Pikemminkin hän antaa ymmärtää, että kun Säätiö ottaa takapakkia, se ilmenee aina niin, että kauppiaiden asema heikkenee, ja asiat alkavat jälleen lutviutua silloin kun kauppiaat reipastuvat ottamaan ohjat. Syntyy mielikuva siitä että yhteiskunnallinen kehitys jämähtää Asimovilla kapitalismiin siinä missä teknisen kehityksen viimeinen vaihe on hänen maailmassaan atomiaika.

Sinänsä tämä on Säätiön universumissa perusteltuakin, koska Terminuksen ulkopuolella on loputtomat – Linnunradan kokoiset – markkinat, joista kauppiaat voivat valtailla omia nurkkiaan; mutta merkillistä on, että he eivät matkoillaan törmää mihinkään erityisen utopistisiin, sosialistisiin, kommunistisiin, anarkistisiin tai sellaista teetteleviin valtiojärjestelmiin. Sellaisia alkaa esiintyä vasta Säätiö-sarjalle myöhään kirjoitetuissa jatko-osissa, mutta niidenkään kekomielet ja latteat ekoutopiat eivät vakuuta ainakaan omaperäisyydellään ja kuuluvat esteettisesti aivan eri universumiin kuin alkuperäinen trilogia.

Jotain ”proletariaatin” ja ”monopolikapitalismin” konfliktin tapaista tulee kyllä näkyville Kenraali-novellin loppusivuilla, kun Lathan Devers vihjaisee hänenlaistensa kenttäkauppiaiden pitävän itseään sorrettuina ja paheksuu pääoman kasautumista suuryhtymiä johtavien kaupparuhtinaiden käsiin. Näitä tarinassa edustaa Sennett Forell, Hober Mallowin poika, joka jo tarinan alkupuolella julistaa pitävänsä itseään Säätiön tosiasiallisena hallitsijana riippumatta siitä, kuka pormestarin pallilla istuu.

Trilogian ensimmäisessä osassa Säätiön vastapelureina ovat uusfeodaalinen, militaristinen kuningaskunta Anakreon, teokraattinen Askone ja elinikäisen presidentin eli ”kommodorin” (alkutekstissä termi on commdor eikä commodore) hallitsema näennäistasavalta Korell, jonka kanssa solmimallaan kauppasopimuksella Hober Mallow nousee suurliikemieheksi. Kaikki nämä valtiojärjestykset vaikuttavat turhankin vanhanaikaisilta ja helpoilta galaktiseen maailmaan, mutta koko alkuperäisen Säätiö-trilogian estetiikkaan kuuluu ajatus, että auringon alla ei pohjimmiltaan ole mitään uutta, vaikka aurinko olisi Maasta valovuosien päässä sijaitseva tähti, jota kiertää ihmissiirtokunta.

Askone (selittäväksi lisämateriaaliksi kirjoitetussa tarinassa Kauppiaat) kieltää Säätiön kauppasaksoilta ammatinharjoituksen alueillaan, koska valtaa pitävä pappishierarkia kammoksuu säätiöläisten ihmevimpaimia paholaisen keksintöinä. Tämän takaa kurkistavat ilmiselvät valtapoliittiset perusteet: atomikäyttöisiä laitteita seuraavat ennemmin tai myöhemmin säätiöläiset huoltomiehet, jotka ovat tietysti tekniikkauskonnon pappeja. Koska Säätiön atomikirkolla on tarjottavanaan oikeita, toimivia ihmeitä ja Askonen omalla papistolla vain loitsuja ja teologiaa, on selvää, kumpi voittaa, jos uskonnot joutuvat kilpasille. Kauppias Limmar Ponyets, joka on oikeastaan hälytetty paikalle pelastamaan Askonessa kuolemaan tuomittua säätiöläisagenttia, löytää kuitenkin heikon kohdan pappiseliitin panssarista (novelli ilmestyikin ensin nimellä The Wedge eli Kiila) avaten Askonen vapaakaupalle (ja siinä sivussa Säätiön uskonnolle) käytännössä lahjomalla ja kiristämällä.

Tällainen on tietysti omiaan herättämään epäluottamusta Säätiön vaikutusalueen reunoilla sijaitsevissa valtakunnissa, mutta sen ymmärtämiseen tarvitaan Säätiö-romaanin viimeisen luvun (Kaupparuhtinaat) sankari Hober Mallow – hän ei ole syntynyt Terminuksessa, vaan Smyrnossa, joka oli alkujaan yksi Säätiötä ympäröineistä kuningaskunnista: Anakreonin lähettiläs Anselm haut Rodric, joka Säätiö-romaanin alkupuolella saapuu neuvottelemaan Hardinin ja Pirennen kanssa, koettaa pelotella säätiöläisiä juuri Smyrnon sotilaallisella uhalla saadakseen heistä Anakreonille liittolaisia. Alusmaalaisen taustansa vuoksi Mallow ymmärtää, että uskontoperustainen hegemonia ei ole ajan pitkään järkevä tapa hallita imperiumia, jollainen Säätiöstä on hyvää vauhtia muodostumassa: hän haluaa käydä kauppaa kaupan vuoksi ja luoda siten kaikkia hyödyttäviä yhteistyösuhteita Terminuksen ja muiden planeettojen välille.

Siinä maailmassa, jossa Mallow elää, onkin näkyvissä kärjistyvä vastakohtaisuus uskonnollisten henkilöiden ja maallikkokoulutuksen saaneiden välillä – he tuntuvat elävän eri maailmoissa. Vanhaan uskontovaltaan nojautuva poliittinen harmaa eminenssi ja juonittelija Jorane ”Käärme” Sutt ylipuhuu Hober Mallowin matkustamaan Korellin tasavaltaan vakoilureissulle; Mallowin kyytiin tuppautuu tällöin Jaime Twer, maallikkona ja kauppiasveteraanina esiintyvä poliitikko, joka on todellisuudessa Suttin Mallowille määräämä pappiskoulutettu päällystakki eikä ole eläissään käynyt kauppaa edes napeilla. Twer onkin täysin ulalla sekä kauppiaiden työtavoista ja ammattietiikasta että Säätiön historian maallikoille opetetusta versiosta, jopa siinä määrin, että Mallow joutuu selittämään hänelle, mitä ”Seldonin kriisi” tarkoittaa.

Sen enempää lukijalta kuin Mallowilta ei jää huomaamatta, että Korellin demokraattisuudellaan ja kansanrakkaudellaan kehuskeleva kommodori Asper Argo on todellisuudessa tyypillinen omahyväinen tyranni, galaktinen latinalaisamerikkalainen caudillo. Julman näköiset asemiehet vartioivat kansanjohtajaa kansalta, ja valtionpäämiehen virka-asuntokaan ei ole presidentinlinna, vaan sotilasdiktaattorin linnoitus. Edustusvaimonkin Argo on onnistunut hankkimaan, läheisen vielä vanhaan imperiumiin kuuluvan provinssin prinsessan, joka pitää miestään nahjuksena, pelottelee jatkuvasti tätä isäukollaan ja ylipäätään vaikuttaa siltä kuin häntä pitäisi kutsua ”kommodoran” (!) sijasta komentooraksi.

Mallow löytää kuitenkin kommodorin kanssa yhteisen sävelen siinä, että heitä kumpaakaan ei Säätiön tapa levittää uskontoaan kaupan varjolla juuri hemaise, ja palaa kotiin kauppasopimuksen kanssa – sitoutuneena siihen, että Korellissa kauppa on kauppa ja uskonto uskonto, eikä näitä kahta asiaa kuulu sekoittaa toisiinsa. Tämähän ei miellytä ”Käärme-Suttia” ollenkaan, vaan hän kääntyy äskeistä suojattiaan vastaan syyttäen tätä Säätiön kauppiaita velvoittavien kirjoittamattomien periaatteiden pettämisestä.

Kaupparuhtinaat-tarinan lukija huomaa Säätiön yhteiskunnassa mielenkiintoisia ristiriitoja: Jorane Sutt intoutuu puhumaan Mallowin smyrnolaisesta alkuperästä lähes rasistisin sanakääntein, ja kun ”Käärme” saa mestarikauppiaan haastettua oikeuteen täysin poliittisin perustein, ilmenee, että Mallowin viittaus Seldonin kriisiin pitää sensuroida pois Terminuksen ulkopuolelle menevistä uutislähetyksistä, koska ne editoidaan uskonnollisen maailmankuvan mukaisiksi. Tällaisesta tilanteesta saisi aineksia kokonaiseen juonitteluja ja meheviä konflikteja pursuavaan romaaniin, ja Kaupparuhtinaat onkin trilogian ensimmäisen osan kiintoisin luku.

Säätiön omat sisäiset kiistat ratkeavat Seldonin haamun opastuksella kuitenkin aina turhan helposti. Vanhoilla päivillään (tarinassa Pormestarit) pormestari Hardin joutuu napit vastakkain esifasistisen oloisen ”Aktivistipuolueen” kanssa, joka vaatii Säätiötä lopettamaan Anakreonin ja muiden lähikuningaskuntien avustamisen ja aseistamisen sekä rakentamaan sen sijaan oman avaruuslaivaston, jotta kuningaskunnat voidaan nujertaa massiivisella hyökkäyksellä, ennen kuin nämä iskevät Terminukseen. Anakreon osoittautuukin sotilaalliseksi uhaksi aktivistien pelkäämällä tavalla, kun kunnianhimoinen sijaishallitsija Wienis yrittää hyökkäystä Säätiöön. Ratkaisevalla hetkellä ilmenee kuitenkin, että Anakreonin papisto – joka hallitsee teknisellä osaamisellaan myös maan avaruussotalaivoja – on lojaalimpi uskontonsa Vatikaanille kuin oman maansa kreiveille ja kenraaleille, ja pappiensa yllyttämät sotilaat ennemmin nousevat kapinaan upseerejaan vastaan kuin pommittavat kaikkein pyhintä.

Aktivistipuolue lopahtaa käytännössä tähän ja joutuu myöntämään Hardinin politiikan olleen oikeaa. Tosin Asimov antaa ymmärtää, että puolueen nuori ja kiihkeä johtaja Sef Sermak keksii uusia tapoja pitää meteliä itsestään; sivulauseessa hänen sittemmin mainitaan panneen toimeen jonkinlaisen maareformin lähikuningaskunnissa niiden jouduttua lopullisesti Säätiön valtaan. Joku ehtiväisempi kirjailija olisi ehkä vaivautunut esittämään Aktivistipuolueen pitkäaikaisempana ja hankalampana uhkana Säätiön sisäiselle rauhalle, koska se olisi olemassaolonsa asiallisen oikeutuksen (Anakreonin uhan) menetettyäänkin yrittänyt sinnitellä politiikassa milloin minkäkinlaisilla tekosyillä puoluejäsenyyden muodostuttua itsetarkoitukselliseksi identiteetiksi.

Asimovin omaa yhteiskuntanäkemystä rasittaa kuitenkin sama ongelma kuin Seldonin psykohistoriaa: ylirationaalisen luonnontiedenörtin kykenemättömyys asettua sellaisten ihmisten asemaan, joita elämässä innoittavat aivan toisenlaiset asiat. Sekä kirjailija että hänen sankarinsa näkevät politiikan ennen muuta taloudellisten intressien yhteensovittamisena ja kilpailuna – myös Sermakin hän esittää pohjimmiltaan ymmärrettävästi naapurikuningaskuntien sotilaallisesta uhasta huolestuneena maanpuolustusmiehenä ja tämän typerämmät ja kiihkoilevammat kannattajat pelkkinä johtajansa kaikupohjina. Jos Asimovin kirjoista marxilaisvaikutteita hakee, niin ainakin hän kaikesta päätellen uskoo ihmisten toimivan rationaalisen intressiperustaisen harkinnan mukaan – sellainen ihmiskuva on Marxia jos mikä.

Tämä on yllättävää juuri amerikkalaiselta kirjailijalta (ja se naiivi usko kauppiaisiin ja kapitalismiin osoittaa Asimovin perimmäiseltä innoitukseltaan hyvin amerikkalaiseksi), koska Yhdysvaltain kahdesta suuresta puolueesta on mahdotonta enää sanoa, kenen rationaalisia etuja ajamaan ne alun perin ovat syntyneet. Esimerkiksi nykyään liberaalina kansalaisoikeuspuolueena esiintyvät demokraatit ajoivat pitkään etelävaltiolaisten rasistien asiaa liittovaltion politiikassa (kuten kaikki Tuulen viemää -romaanin lukeneet muistavat), etelän lohikäärmeen murskannut Abraham Lincoln taas oli republikaani. Asimovin puolustukseksi on toki sanottava, että hän koki teini-ikänsä New Dealin aikakaudella, joten hänen näkökulmastaan oli varmaankin luontevaa nähdä puolueet ennen kaikkea laajapohjaisten käytännön toimintaohjelmien toteuttajina, ei aatteellisina viiteryhminä saati sellaisina lähes kansallisuuteen tai etnisyyteen verrattavina samaistumiskohteina, joita ne monille amerikkalaisille taitavat nykyään olla.

Trilogian toisen osan jälkimmäinen tarina, Muuli, avautuu tilanteesta, jossa Säätiön vallan on napannut perinnöllinen dynastia: pääplaneettaa hallitsee jo kolmannessa polvessa Indbur-niminen pormestari, ja siinä missä isoisä on ollut julmuutensa ohessa osaava hallitsija ja isäukko on edes pystynyt olemaan julma, pojanpoika on vain päättämätön kamreerityyppi. Kauppiaat ovat taas kerran vapauden asialla eli valmistelevat vallankumousta Indburia vastaan, mutta päätyvätkin hänen liittolaisikseen, kun näyttämölle ilmaantuu odottamaton hahmo – Muuli.

Kenraali, Säätiön ja Imperiumin ensimmäinen tarina, osoittaa, että imperiumi ei pysty voittamaan Säätiötä: joko hyökkäystä johtaa kyvytön ja heikko sotapäällikkö, jolloin häviö on väistämätön, tai sitten komentopaikalle pääsee liian hyvä mies (kuten sekä strategina että henkilöjohtajana ylivertainen, joukkojensa vilpittömästi ihailema Bel Riose), jonka keisari teloittaa kesken sotaretken, koska pelkää voittoisien sotilaiden muuten kantavan rakastamansa kenraalin saman tien valtaistuimelle. Tämän kaiken Seldonin suunnitelma on tietysti ennustanut prikulleen, kuinkas muuten. Kenraalin tappion jälkeen Säätiö näyttää niin ikävystyttävän voittamattomalta ja haavoittumattomalta, että on hyvin ymmärrettävää, jos Asimov päätyy turvautumaan Muulin kaltaiseen jokerihahmoon, jotta tarinassa säilyisi jännitys.

Muuli on ruumiinvoimiltaan vähäpätöinen, mutta hengenlahjoiltaan ylivoimainen mutantti, joka kykenee telepaattisin keinoin voittamaan vastustajat puolelleen. Hän sysää Seldonin suunnitelman raiteiltaan, koska Seldonin matematiikka ei kykene varautumaan niin suureen ja odottamattomaan häiriötekijään. Samasta syystä Seldon on aikoinaan kieltänyt ketään Säätiössä opiskelemasta psykohistoriaa – hänen tieteensä ei nimittäin kykene käsittelemään sellaista tulevaisuutta, jossa kaikkialla on psykohistorian osaajia.

Kuten kirjasarjan edetessä ilmenee, Seldon on kyllä huolehtinut siitä, että psykohistoria tieteenalana säilyy, mutta se on jäänyt Toisen Säätiön salatieteeksi. Tämä Seldonin omien sanojen mukaan ”Linnunradan toisessa päässä, Tähdenpäässä” sijaitseva laitos korjaa tarvittaessa suuren suunnitelman virheitä ja kykenee (trilogian kolmannen osan ensimmäisessä tarinassa Muuli etsii) voittamaan ja uudelleenohjelmoimaan jopa Muulin. Sen ylivoimaisuus huolestuttaa kuitenkin myös Säätiötä: Toinen Säätiö joutuu ensimmäisen uhkaamaksi ja päätyy valtaisaan harhautusoperaatioon (trilogian viimeinen tarina Säätiö etsii), jotta säätiöläiset luulisivat voittaneensa sen.

Toinen Säätiö on oikeastaan hyvin pelottava idea: sen agentit kykenevät tunkeutumaan ihmismieleen ja istuttamaan siihen ajatuksen tai mielipiteen, jota toimenpiteen uhri ei pidä itselleen vieraana. Säätiö-trilogiassa toissäätiöläiset kuitenkin tekevät sympaattisen vaikutelman: he ovat joukko lahjomattomia tiedemiehiä, jotka pelkällä olemassaolollaan herättävät turvallisuudentunnetta. Vaikka Asimov sarjan ensimmäisessä osassa esittääkin Lewis Pirennen kaltaiset vanhojen saavutusten laakereilla lepäävät tiedemiehet edistyksen esteenä (tässä voisi ehkä olla näkevinään nuoren lahjakkaan opiskelijan uhmaa professorijääriä kohtaan), loppupuolella hän tuntuu kallistuvan Toisen Säätiönkin edustaman asiantuntija- ja tiedemiesvallan kannalle (hän väitteli biokemian tohtoriksi jo 28-vuotiaana ja saattoi siinä vaiheessa pitää itseään luonnontieteellisen vakiintuneiston täysivaltaisena jäsenenä).

Pohjoismaisen kansansivistysaatteen näkökulma olisi, että psykohistoriaa ja tieteitä yleensäkin pitää opettaa mahdollisimman monille ja mahdollisimman laajalti, jotta kansalaiset voisivat vapautua ja valtautua historian passiivisista uhreista sen tekijöiksi. Asimov taas haluaa tiedemieselitistinä kieltää psykohistorian opettamisen massoille, jotta historia viime kädessä pysyisi sitä ohjaavan Toisen Säätiön hallinnassa – toisin sanoen seldonilaisessa psykohistoriallisessa katsannossa kansanjoukkojen aito, spontaani ja autenttinen tahto on nimenomaan tietämättömän ja tiedolla pilaamattoman väen tahtoa. Kansan ilmeisesti kuuluukin olla luonnontilaista, sivistymätöntä rahvasta, joka menee sinne minne vatsa tai pippeli vetää, jotta oikeat johtajat voisivat salavihkaa manipuloida tapahtumien kulkua. Tässä karkea elitismi yhdistyy Asimovilla mielenkiintoisesti yhtä brutaaliin populismiin, ja myös salaliittoajattelulla on asetelmassa osansa: kirjailijan mielestä historiaa säätävä salaliitto olisi nimittäin ilmeisesti hyvä asia vapauttaessaan meidät viimekätisestä vastuusta.

Säätiö-sarja ei varsinkaan alkupuolellaan kunnostaudu psykologisella syvällisyydellä – henkilöhahmot ovat enimmäkseen latteita ja puisevia eikä heitä ole tarkoitettukaan kuin Asimovin ideoiden kuvittajiksi – mutta Muulissa on jo kunnon yritystä kiehtovaksi pahikseksi. Hän on traaginen hahmo, joka kostaa maailmankaikkeudelle nuoruutensa nöyryytyksiä, mutta juuri siksi hän kykenee aika ajoin myös empatiaan ja reiluuteen heikkoja kohtaan. Kun Bayta Darell, Muulille vilpitöntä myötätuntoa osoittanut nuori nainen, joutuu seksuaalisesti uhatuksi, Muuli surmaa hengenvoimillaan raiskaajakandidaatin eikä osaa selittää tätä muuten kuin sanomalla, että miehen aikeet ”häiritsivät” häntä.

Muuli osaa olla säälimätön silloin kun kokee olevansa uhattuna – hän tuhoaa kokonaisen planeetan asukkaineen luullessaan sitä Toisen Säätiön keskuspaikaksi – mutta mikään aatefanaatikko hän ei ole, lähinnä galaktinen Napoleon, mihin viittaa hänen pieni kokonsakin. Poliittisten vastustajien teloittamisen ja murhaamisen sijasta hän käännyttää heidät mieluummin puolelleen; toisaalta hän sietää lähipiirissään myös käännyttämättömiä, koska heidän mutkikkaat ja kurittomat sielunsa kiehtovat häntä – Muulillehan ihmisten tunteet ja mielenliikkeet ovat väreihin ja maalauksiin verrattavia esteettisiä elämyksiä. (Tätä heikkoutta hyväkseen käyttäen Toinen Säätiö onnistuukin soluttamaan oman agenttinsa hänen hoviinsa.) Hän katsoo valtauksillaan perustaneensa ennen aikojaan sen toisen imperiumin, johon Seldonin suunnitelma tähtäsi, eikä hän liioin pidä valtaamaansa Säätiötä tuhottavana vihollisena, vaan pyrkii edistämään entisestäänkin sen tieteellistä kulttuuria perustamalla uusia tutkimuslaitoksia.

Liikanimensä mukaisesti seksuaalisesti kyvyttömänä Muuli ei voi luoda omaa hallitsijasukua eikä kuningashuonetta: hänen virallinen tittelinsä on vain ”ensimmäinen kansalainen”, eikä mikään pompöösi palatsiloisto puhuttele häntä. Toisen Säätiön käännyttämisoperaation jälkeen hänen kerrotaan eläneen loppuikänsä kohtuullisen hyväntahtoisena ja oikeudenmukaisena hallitsijana, mutta tämä ei vaikuta miltään luonteenvastaiselta täyskäännökseltä – voi sanoa Muulin pikemminkin päässeen sopusointuun itsensä kanssa.

Vaikka koenkin olevani kovin kerettiläinen tämän sanoessani, olen itse sitä mieltä, että Asimov olisi voinut kirjoittaa lisää Säätiö-tarinoita ilmankin Muulia. Ehkä Bel Riosen tapaus todisti Säätiön olevan seldonilaisen historian väistämättömän suunnan ansiosta turvassa vanhan imperiumin riekaleilta ja muilta ennustettavilta ulkoisilta uhilta, mutta ei draama siihen olisi kuollut: sitä olisi aivan hyvin voinut rakentaa samoista aineksista kuin ensimmäisessäkin niteessä eli säätiöläisten keskinäisistä konflikteista. Lisäksi tietenkin Seldonin ennustaman anarkian puitteissa alueellisesti merkittäviä, Säätiötä uhkaavia hirmuvaltiaita olisi riittänyt ilman Muuliakin.

Hober Mallowin tarinassa uskontovallan ja kauppavallan vastakkainasetteluun yhdistyy kysymys siitä, kuka saa olla säätiöläinen ja kuka tai ketkä oikeastaan ovat Säätiö. Sitä mukaa kun Säätiö luo omaa imperiumiaan ja sen vaikutus- tai valtapiiriin joutuu uusia planeettoja, näiden asukkaat vaativat tasavertaista mahdollisuutta vaikuttaa pääkallonpaikan poliittisiin linjauksiin. Toisaalta ydinalueiden asukkaat tietenkin vierastavat tätä kehitystä, saattavatpa jopa nähdä sen uhkana Seldonin suunnitelman toteutumiselle – koska on selvää, että suunnitelmasta kehittyy nationalistisen ylpeyden aihe niin hyvällä kuin huonollakin tavalla.

Kun kauppiaat suunnittelevat kapinaa pormestari Indburia vastaan, he kutsuvat vihollistaan Säätiöksi. Lukijalle on sekä ensimmäisen niteen että edellisen novellin perusteella kuitenkin selvää, että nimenomaan nämä vallankumoukselliset ovat Seldonin suunnitelman kannalta Säätiö, tai Säätiön parhaiden perinteiden jatkajia. Yhtä ilmeistä on, että lahjaton mutta itsepintainen Indbur ei suinkaan luovu nöyrästi vallastaan saati sitten usko Seldonin haamun olevan kauppiaiden puolella. Tappeluksen tynkää ja suurta draamaa olisi siis näillä eväillä ollut luvassa ilman Muuliakin.

Ehkä Asimov turvautui Muuliin, koska arveli tarinasta muuten tulevan liian ilmeinen toisinto Kaupparuhtinaista – pormestari Indbur samassa roolissa kuin vanha uskontovalta ja Jorane Sutt, kauppiaat taas ammattikuntansa sankarin, Hober Mallowin perillisinä. Asimovin kertojan taidot olivat kuitenkin trilogian ensiosan jälkeen kehittyneet siinä määrin, että tällainen uusintaottelu olisi hyvinkin ollut vaivan väärti. Voi toki olla, että kauppiaiden uusi voitto olisi kirjailijan omastakin mielestä ollut liian helppo ja ilmiselvä ratkaisu; toisaalta taas Seldonin suunnitelma ei olisi taipunut Indburin puolelle, koska kirjailija oli ehtinyt jo yksiselitteisesti kirjoittaa hänestä edistyksen tulpan. Itse asiassa lukijaa ihmetyttää koko Indbur pormestarin pallilla. Kun Säätiössä mikään ei tapahdu Seldonin haamun sallimatta, mihin historia oli tarvinnut Indburien dynastiaa – säätiöläisiä kurittavaksi Jumalan ruoskaksiko?

Säätiö on joltisenkin kovan tieteiskirjallisuuden maineessa, mutta se on pohjimmiltaan melko avaruusoopperamainen viritys. Esimerkiksi Einsteinin suhteellisuusteoria on kokonaan jätetty sen maailman ulkopuolelle, koska suuresta tähtienvälisestä imperiumista on vaikea kirjoittaa kuin suuresta maanpäällisestä imperiumista, jos pitää koko ajan ottaa huomioon ajan suhteellisuus ja relativistiset ilmiöt. Tietämistäni tieteiskirjallisuuden klassikoista vain Ursula K. Le Guin on vakavissaan pyrkinyt yhdistämään avaruusimperiumit suhteellisuusteorian asettamiin rajoituksiin ja luomaan tästä lähtökohdasta juonikuvioita.

Tyypillisessä avaruusoopperassa turvaudutaan johonkin suhteellisuusteorian kieltämään taikatemppuun – tavallisesti hyperavaruus- tai poimuajoon, jolla mennään esimerkiksi jonkinlaisen neljännen ulottuvuuden kautta oikotietä lukuisien valovuosien päässä olevaan kohteeseen. Le Guinilla tätä ei esiinny, mutta hänkin kyllä hairahtuu ottamaan käyttöön ansibelin, kommunikaatiovälineen, jonka avulla aineetonta informaatiota voidaan välittää ilman viivytystä tähtitieteellisen pitkien matkojen päähän (Asimovilla on vastaavasti puhetta ”ultra-aaltoviesteistä” ja ”ultra-aaltoreleistä”, jotka mahdollistavat viipymättömän viestinnän). Tämä rikkoo nimittäin suhteellisuusteorian asettamia rajoituksia yhtä pahasti, ellei pahemmin, kuin aineellisten avaruusalusten valoa nopeampi matkustelu. Tarkkaan ottaen fysiikka nimittäin ei kiellä esimerkiksi hyvin kaukaisia kohteita liikkumasta vaikka kuinka moninkertaisella valonnopeudella meidän suhteemme, kunhan tieto siitä ei saavuta meitä valoa nopeammin.

Säätiö-kirjoissa valoa nopeammat avaruusalukset ovat yksinkertaisesti ”atomikäyttöisiä” ja Einsteinin panee viralta ”atomiikka”, jota Asimovin kielessä käytetään vastaansanomattomana taikasanana. Naiivi usko ydinenergian kaikkivoipaisuuteen oli osa Atomic Café -aikakauden ajattelua, nykyään sitä vastoin tiedämme paremmin, mitä ydinvoimalla ja radioaktiivisuudella voi tehdä (räjäyttää maailman, parantaa tai aiheuttaa syövän, tuottaa sähköenergiaa, saastuttaa paikkoja ja varmasti myös lentää avaruudessa kunnioitettavalla, mutta valoa hitaammalla vauhdilla) ja mitä sillä varmasti ei voi tehdä (lentää valoa nopeammin). Säätiö onkin nololla tavalla kirjoitusepookkinsa mukainen amerikkalainen maailma, kun siinä tarinahenkilöt vielä kymmenien vuosituhansien päässä tulevaisuudessa pitävät ydinvoimaa suurenmoisena keksintönä ja siitä luopumista ratkaisevana merkkinä teknisen sivilisaation rappiosta. Jos Asimov kirjoittaisi teoksensa tänään, hän luultavasti panisi avaruusaluksensa lentämään jonkin paljon ydinvoimaa eksoottisemman ja mielikuvituksellisemman energianlähteen voimin.

Vaikka panemmekin epäuskon naulaan, kuten tieteis- ja fantasiakirjallisuutta lukiessa kuuluu tehdä, tuntuu häiritsevältä ja epäloogiselta, että planeettojen jäädessä sivuun galaktisesta valtavirrasta ja irtautuessa linnunradan imperiumin pääpaikan, Trantorin, vallasta atomikäyttöiset avaruuslaivat pysyvät yleensä käytössä ja toiminnassa. Siinäkin tapauksessa että uskomme atomivoiman mahdollistavan valoa nopeammat avaruusmatkat, on selvää että tarvitaan aika paljon perus-Einsteiniä mutkikkaampaa fysiikkaa sellaiseen kykenevän voimakoneen valmistamiseen. Äkkinäinen pitäisi loogisempana, että aivan ensimmäiseksi tieteen ja insinööriosaamisen rappio saisi juuri avaruusliikenteen lopahtamaan, ydinvoimalat voisivat hyvinkin pysyä käynnissä pitempään.

Tässä kohtaa Asimovin, ellei peräti Seldonin, haamu muistuttaa, että tokihan sellaiset tekniset vehkeet pidetään kunnossa, joilla on merkitystä talouden perusrakenteiden kannalta. Epäilemättä näin on, mutta jo Säätiön toisessa tarinassa Ensyklopedistit hän kertoo suoraan, että Terminuksen kauppayhteydet galaksin sisemmille alueille ovat katkeamassa: pormestari Hardin murehtii, tuleeko Vegasta koskaan seuraavaa avaruuskauppalaivaa tuomaan hänen lempitupakkaansa. Luulisi eritoten imperiumista syrjään jääneillä reuna-alueilla olevan paljon yksinäisiä maailmoja, joille Säätiön kauppiaat ovat vuosikymmeniin ensimmäinen yhteys muihin planeettoihin; mutta jopa Kauppiaat-tarinan atomitekniikkaa karsastavilla askonelaisilla on käytössään vanhoilta hyviltä ajoilta perittyjä avaruusaluksia. Herää kysymys, kuinka ikuinen radioaktiivinen latinki niissä on, kun ne jaksavat toimia vielä kauan sen jälkeen kun varaosia ja polttoainetta ei enää saa mistään.

Mihin energiaan galaksissa turvaudutaan, kun atomivoima unohtuu? Asimovilla on tähän yhtä suora kuin älytönkin vastaus: öljyyn ja hiileen, tai ainakin näin yksi hänen henkilöistään arvelee. Hyvä on, sovitaan että fossiilisiin polttoaineisiin, mutta kymmenien tuhansien vuosien päässä tulevaisuudessa ”öljy” ja ”hiili” tuskin ovat edes käsitteinä mielekkäitä. Kyllä biokemian tohtori Asimovin pitäisi tulla ajatelleeksi sitä, että ”öljyä” ei välttämättä ole meille tuttuna tuotteena olemassa muilla planeetoilla, vaikka epämääräisesti samansuuntaisella tavalla muodostuneita hiilivetyesiintymiä ehkä onkin; myös ”hiili” tarkoittaa jopa meillä Maassa monia eri asioita ruskohiilestä antrasiittiin, hiili-nimisestä alkuaineesta puhumattakaan. Jollain planeetalla tärkein tai luonnosta runsaimmin saatava hiilivetypolttoaine saattaisi muistuttaa eniten vaikkapa turvetta.

Tämä moite ei ole kohtuuton siksikään, että samalla varhaiskaudella kirjoittamassaan, Säätiön maailmankaikkeuteen sijoittamassaan romaanissa Avaruuden merivirrat Asimov kykenee kehittämään juuri vieraan planeetan outoon biokemiaan perustuvan juoni-idean ja muokkaamaan sen pohjalta hyvinkin toimivan avaruusdekkarin. Tarinan ytimessä on kyrt, monikäyttöinen ja kallisarvoinen kuitu, joka kasvaa vain Florinan planeetalla – kuten eräs romaanihenkilöistä toteaa, kyrt on kyrtiä vain Florinalla, muualla se on pelkkää selluloosaa. Selluloosaahan on myös puuvilla, ja kyrtiä viljelläänkin kuin puuvillaa ennen vanhaan Yhdysvaltain etelävaltioissa: Florinan asukkaat raatavat maaorjina Sarkin planeetan ylimysten alaisuudessa.

Itse asiassa kyrtin ominaisuudet johtuvat Florinan aurinkona toimivan tähden spektristä – näihin taas on syynä ”avaruuden merivirta”, tarkemmin sanoen hiiliatomien virta, joka muuttaa sekä tähden säteilemän valon ominaisuuksia että kiihdyttää ydinreaktioita, niin että tähti saattaa millä hetkellä tahansa räjähtää novaksi. Nykyään tällaisiin virtoihin ei tähtitieteessä enää uskota ollenkaan, mutta sehän ei Asimovin romaania ole pilannut. Avaruuden virtoja tutkiva ”avaruusanalyytikko” saa selville kyrtin salaisuuden, mutta tietenkään Sarkin yliherrat eivät ole ilahtuneita asiasta: heidän planeettansa talous romahtaa siihen paikkaan, jos koko galaksi oppii valmistamaan kyrtiä, eikä sekään oikein nappaa, että Florinan asukkaat joudutaan evakuoimaan turvaan ennen kuin tähti räjähtää.

Tietenkin tilanteeseen liittyy suurvaltapolitiikkaa: se samainen Trantor, joka Säätiö-romaanisarjan alussa hallitsee koko Linnunrataa, on tässä romaanissa vasta nousemassa alueellisesta suurvallasta koko galaksin tasoiseksi pelaajaksi ja havittelee Sarkia oman planeettakuntansa jatkoksi. Koska hajottaminen on hallitsemista, Trantor tukee Florinan toisinajattelijoita ja näiden kapinapyrkimyksiä.

Parasta Avaruuden merivirroissa on kuitenkin tapa, jolla Asimov osaa kertoa tarinansa: juoni keriytyy vähitellen auki ja suurpoliittisetkin yksityiskohdat selviävät yksittäisten ihmiskohtaloiden kautta. Varsinaisten päähenkilöiden lisäksi tärkeä hahmo on ”edusmies”, josta ei käytetä muuta nimeä: hän on kouluttautunut florinalainen, joka toimii kylänvanhimman tai oltermannin tyyppisenä paikallisena hallintomiehenä – eli käytännössä Sarkin agenttina – kotiplaneetallaan. Florinalaisten intellektuellipiireissä Sarkissa hän on rohjennut esittää kielletyn kysymyksen, eikö Trantor – jota hänen opiskelukaverinsa ihannoivat vapauttajana – kuitenkin tulisi vain Sarkin tilalle paljon mahtavampana ja sortavampana yliherrana. Tästä hyvästä hänet tietysti on potkittu pellolle niistä porukoista, ja menetettyään toivon paremmasta hän on palannut sille tielle, jonka Sarkin herrat ovat varanneet hänenlaisilleen.

”Edusmies” on itse asiassa yksi Asimovin tarinoiden venäläisimpiä hahmoja. Esimerkiksi tsaarivallan myöhäisaikoina Venäjä on varmasti ollut täynnä hänenlaisiaan: nuoruudessaan romanttisia vallankumouksellisia, mutta keski-ikäistyttyään illuusionsa menettäneitä ja vallanpitäjien käsikassaroiksi alistuneita, jotka ehkä halveksivat palvelemaansa valtaa, mutta uskoivat vallankumouksen mahdollisuuteen vielä vähemmän. Myös florinalaisten maanalaiset toisinajattelijapiirit saavat ajattelemaan niin Venäjää kuin Neuvostoliittoakin – tekisi mieli epäillä, että Asimov on saanut niihin idean venäjänjuutalaisen siirtolaisen alitajunnastaan tai – kamala sana – sensibiliteetistään.

Kuinka venäläinen Asimov sitten oli? Hän puhui äidinkielenään jiddišiä, ei venäjää eikä valkovenäjää (hänen syntymäpaikkansa oli nykyisen Venäjän puolella, kivenheiton päässä Valko-Venäjän rajalta), ja hänen perheensä muutti Venäjältä Yhdysvaltoihin niin varhain, ettei hän ehtinyt oppia synnyinmaansa valtakieltä ollenkaan. Häntä on siis pidettävä ennen muuta amerikkalaisena kirjailijana: kun hänen kirjansa ilmestyvät venäjäksi käännettyinä, hänen nimensä painetaan kanteen aina englannin ääntämyksestä translitteroidussa muodossa Aizek Azimov (Айзек Азимов), ei Izaak Ozimov (Изаак Озимов), joka olisi nimen alkuperäinen venäläinen kirjoitusasu. Asimov oli hyvinkin tyypillinen juutalaistaustainen amerikkalainen intellektuelli, ja hän kirjoitti ainakin yhden juurten ja suvun tärkeyttä painottavan, korostetun juutalaisaiheisen novellin nykyamerikkalaisen kohtaamisesta rabbiiniesi-isänsä kanssa, Unto the Fourth Generation; mutta venäläisyyttä hänen teoksistaan on vaikea löytää.

Vaikka hänen sukunsa tuntuu olleen hyvinkin uskonnollinen, jo hänen isänsä oli aika maallistunut, ja pojasta polvi paheni tai parani vieläkin enemmän: Asimov ei varsin tylyssä ateismissaan kunnioita omienkaan esi-isiensä uskoa. Eräässä Säätiö-trilogian myöhäisistä jatko-osista hän esittelee uskonnollisen alakulttuurin, joka itse asiassa on mitä ilmeisin pilakuva ortodoksijuutalaisuudesta: naiset ovat alisteisessa asemassa, ja uskovaiset lukevat salattua pyhää kirjaa, joka on kirjoitettu kadonneella muinaiskielellä (vrt. Vanhan Testamentin heprea), mutta joka – kuten osoittautuu – sisältää pelkästään tarinoita provinsiaalisista avaruussodista Trantorin imperiumia edeltävältä ajalta (tästä taas tulevat mieleen Vanhan Testamentin historiakirjat). Myös yhteisön yksipuolinen elinkeinorakenne – se tuottaa sienipohjaista ravintoa trantorilaisille – voidaan ymmärtää viittauksena juutalaisiin, jotka sekä uskonnollisten tabujen että antisemitististen ammatinharjoituskieltojen takia joutuivat erikoistumaan tietyille aloille.

Perinneammattia harjoittavan, yhteiskunnan ulkopuolelle karkotetun ihmisryhmän tapaamme myös novellissa Strikebreaker – en tiedä, onko sitä suomennettu, mutta otsikko tarkoittaa tietysti ”Lakonmurtajaa” tai ”Rikkuria”. Siinä Elsevere-nimisen, ontoksi koverretun ja ihmissiirtokunnaksi asutetun asteroidin koko jätehuolto on Ragusnik-nimisen suvun hallussa, mutta koska jätteet kuvottavat ajatuksenakin elsevereläisiä, kaikkia Ragusnikeja pidetään saastaisina ja heidät eristetään omille asuinalueilleen. Tosiasiassa Elseveren jätehuolto on tietysti koneistettu, eivätkä Ragusnikit joudu koskemaan mihinkään sen likaisempaan kuin säätövipuihin sun muihin ruoreihin: kyseessä on siis ennen kaikkea rituaalinen tabu ilman järkisyytä.

Kun jätehuoltoperheen pää Igor Ragusnik (mikä geneerisen itäeurooppalainen nimi!) julistaa lakon vaatien lapsilleen oikeutta päästä pois eristyksestä, koko Elsevereä uhkaa tuho, koska yksikään perheeseen kuulumaton ei tabukiellon vuoksi voi kääntää jätehuoltokoneistoa uudelleen päälle. Tällöin Elsevereen Maasta saapunut sosiologi Steven Lamorak suostuu vierasplaneettalaisena tekemään tarvittavat säädöt. Hän on se lakonmurtaja, johon novellin nimi viittaa.

Ragusnik on Lamorakiin kuvapuhelinyhteydessä rikkurityön aikana, jolloin Lamorak puhuu hänelle ylevän optimistisia: ehkäpä hän ei vielä pääsisi ihmiseksi ihmisten joukkoon, mutta jätehuoltolakko olisi joka tapauksessa merkittävä askel Ragusnikien emansipaation historiassa, jonka tulevat elsevereläissukupolvet muistaisivat pitkään. Tarinan lopussa nämä puheet polttavat sapenkarvaina Lamorakin suussa, koska tabunrikkojana hänestä itsestään on tullut eräänlainen Ragusnik, jolla ei enää ole Elsevereen asiaa. Hänet karkoitetaan kotiplaneetalleen, ja hän saa asteroidin hallitukselta jopa kehotuksen välttää altistamasta Maahan matkustavia elsevereläisiä epäpuhtaudelleen.

Sekä Avaruuden merivirroissa että Strikebreakerissa Asimov osoittaa eläytyvää kiinnostusta yhteiskuntaoloihin ja sosiologiaan – paljon eläytyvämpää kuin Säätiö-trilogiassa, jonka koko perusidea on oikeastaan yhteiskunnan latistaminen yksinkertaisiksi kaavoiksi, niin että historiaan, kulttuuriin, humanismiin ja kieliin ei tarvitse kiinnittää mitään huomiota – ne on jo muutettu matematiikaksi ja merkitty laskuihin. Varmaankin juuri siksi Säätiö nauttii tieteiskirjallisuutta lukevissa, humanistisia tieteitä vihaavissa insinööri- ja matemaatikkopiireissä suurempaa arvostusta kuin selvästi paremmin kirjoitettu, jos kohta epäuskottavaan lässähdykseen loppuva Avaruuden merivirrat.

Säätiö ei myöskään ole mikään varsinainen teknoutopia, kuten jo ydinvoima-asiassa tuli todettua. Kirjoitusajankohta näkyy ydinvoiman lisäksi siinäkin, että nuori tiedenainen Bayta Darell polttaa savukkeita – tupakoiva nainenhan oli viime vuosisadan puolessavälissä emansipaation symboli, mutta olisiko kuitenkin kannattanut keksiä savukkeen tilalle jotain muuta? Muinaisessa Egyptissä, joka on ajallisesti meitä lähempänä (”vain” noin neljän vuosituhannen päässä) kuin Asimovin kuvaama tulevaisuus, nuuhkittiin leikkokukkia, ja Asimovkin olisi ehkä voinut keksiä jonkin tietyltä planeetalta kotoisin olevan kasvin, joka olisi rauhoittavan tuoksunsa vuoksi levinnyt koko galaksiin kulutushyödykkeeksi (toki tällainen idea olisi saattanut kompastua huumehysteriaan esimerkiksi kokaiinimielleyhtymien vuoksi).

Nykyisistä avaruusoopperakirjailijoista esimerkiksi Lois McMaster Bujold selittää omien barrayarilaistensa vanhanaikaiset ja mahtipontiset tavat sillä, että heidän aikoinaan feodaalisuuteen taantunut planeettansa on vasta hiljattain palannut avaruuslentojen ja galaktisten yhteyksien maailmaan, vieläpä hyvin traumaattisella tavalla geenimanipuloinnin mestareina tunnettujen cetagandalaisten hyökätessä planeetalle. Barrayar on nimittäin romahtanut maatalousyhteiskunnaksi muinaisen ydinsodan jälkeen, joka on myös jättänyt barrayarilaisiin syvän epäluulon kaikenlaisia geenitekniikkakokeiluja kohtaan, koska säteilymutaatioiden pelko on saanut heidät vaalimaan omien perintötekijöidensä puhtautta lähes rasistisesti. Vaikka Bujold on hyvin viihteellisen kirjailijan maineessa ja vaikka Vorkosigan-romaanit eivät ole vain avaruus-, vaan myös (ja ennen muuta!) saippuaoopperaa, niissä on sentään vaivauduttu sekä selittämään kuvatun yhteiskunnan arkaaiset piirteet että nostamaan ne tarinoiden teemaksi. Paljon vakavamielisempänä pidetty Asimov ei moiseen vaivaudu ainakaan Säätiö-trilogiassa.

Taustalla voi toki olla tietoinen päätös, samanlainen kuin novellissa Yö saapuu (Nightfall), joka sittemmin ilmestyi Robert Silverbergin romaaniksi laajentamana myös suomeksi – novelliversio on tiiviydessään paljon vaikuttavampi, ja sitä onkin luonnehdittu yhdeksi tieteiskirjallisuuden pyhistä teksteistä, ehkä parhaaksi koskaan kirjoitetuksi scifinovelliksi. (Asimov itse ei ilahtunut tästä suitsutuksesta, koska novelli ilmestyi hänen uransa alkuvaiheessa, eikä häntä erityisesti hemaissut ajatella, että siitä lähtien kaikki oli ollut pelkkää alamäkeä.) Novelli kuvaa monitähtistä aurinkokuntaa, jonka asutulle planeetalle, Lagashille (romaanissa Kalgash) yö laskeutuu vain kerran kahdessa vuosituhannessa. Tällöin sivilisaatio joka kerta romahtaa, kun kansat joutuvat kauhun valtaan ja sytyttävät tuleen kaiken käden ulottuville osuvan valoa saadakseen.

Yö saapuu on Asimovin vanhimpia novelleja – hän kirjoitti sen jo 1940-luvun alussa – mutta siihen sisältyy useampi kuin yksi osuva oivallus yöttömän sivilisaation luonteesta: esimerkiksi se, että klaustrofobia on kuvatun maailman näkökulmasta sama asia kuin pimeän pelko (koska pimeys assosioituu lagashilaisten mielessä suljettuihin sisätiloihin – ulkonahan ei koskaan ole pimeää) tai se, että tähtien ilmaantuminen yötaivaalle on lagashilaisten mielenterveydelle suurempi järkytys kuin pimeys (koska he eivät ole koskaan aiemmin joutuneet epäilemäänkään maailmankaikkeuden olevan suurempi kuin heidän oma aurinkokuntansa).

Asimov korosti kirjoittaneensa Lagashin asukkaat tietoisesti ihmismäisiksi: tarinassa oleellisinta on pohtia, miten yö ja tähdet vaikuttaisivat meihin itseemme jos ne olisivat arjessa tuntematon ilmiö, jolloin sen henkilöhahmoista oli mielekästä tehdä hyviä samaistumiskohteita ihmislukijoille ja jättää yhteiskuntarakenne ja tekniikka suunnilleen samalle tasolle kuin se nykymaailmassamme on. Tämä on aivan perusteltu päätös; mutta Säätiö sijoittuu juuri tämän meidän ihmislajimme kaukaiseen tulevaisuuteen, ja juuri siksi kuuluisi asiaan miettiä myös tekniikan muutoksien aiheuttamia moraalin ja tapojen murroksia.

Sekä arkitekniikan että vaikkapa seksuaalimoraalin tasolla Säätiön maailma jää häiritsevän vanhanaikaiseksi. Jo nelikymmenluvulla parinvaihto- ja orgiamiehenä ilmeisesti yksityiselämässäänkin kunnostautunut Robert A. Heinlein meni seksipuolella paljon pitemmälle: vaikka hän olikin kovapintainen militaristi ja machomieheyden palvoja, hänen kirjansa – vallankin romaani Stranger in a Strange Land, jota yllättävää kyllä ei ole suomennettu, tai Kuu on julma, jossa ryhmäavioliitot esitetään luontevana osana Kuun asukkaiden arkielämää – innoittivat merkittävässä määrin hippiaikakauden seksuaalista vapautumista. Niinkin varhaisessa teoksessa kuin pitkässä novellissa – tai pienoisromaanissa – If This Goes On (jonka suomennos ei osaa päättää, onko se nimeltään Näin ei voi jatkua vai Näin ei saa jatkua) Heinlein uskaltautuu kyseenalaistamaan romanttisen prinsessanpelastustarinan konventiot: nuorukainen liittyy vallankumousliikkeeseen vain vapauttaakseen yksinvaltiaan haaremiin kaapatun tyttönsä, mutta lemmitty osoittautuu tyhjäpäiseksi pissikseksi, joka menee toiselle miehelle oikkunsa mukaan, ja lohdutukseksi sankari solmii suhteen reippaan ja seksuaalisesti aktiivisen vallankumouksellisen naisen kanssa. Siihen aikaan tämä oli kohtuullisen radikaalia varsinkin suuren osan tuotannostaan nuorille suunnanneelta kirjailijalta.

Säätiö-sarjassa naiset ovat aluksi näkymättömiä, sitten tavataan Bayta Darell, joka on nuori vaimo mutta samalla itsenäinen tutkija, ja sarjan viimeisessä tarinassa pääosassa on hänen pojantyttärensä Arcadia, tai ”Arkady”, kuten hän haluaa itseään kutsuttavan. Arcadia on sympaattinen, mutta realistisesti hahmoteltu teinineitokainen: tapa, jolla hän mankuu luokkansa nörttipojalta tämän omatekoisen kuuntelulaitteen lahjaksi omiin vakoilutarpeisiinsa, on parilla lauseella kuvattu niin osuvasti, että on pakko nauraa. Kirjailijalla näkyy olleen omat kokemuksensa siitä, miltä tuntuu olla tyttöjen simputtama ja hyväksikäyttämä lukioälykkö.

Arcadian tarinassa huomiota kiinnittää myös konttoritekniikan matala taso. Säätiössä, jossa kyetään rakentamaan valoa nopeampia avaruuslaivoja ja henkilökohtaisia atomitykeiltä suojaavia energiakenttiä, lukiolaisten suurin villitys on puheen kirjoitukseksi muuttava sanelukone. Siis vasta kymmenien tuhansien vuosien päästä puheentunnistus etenee sellaiselle tasolle, jossa tähän kyetään? No, klassinen tieteiskirjallisuus toki iski harhaan monella tavalla, ja sen perusvirhe oli, että avaruustutkimuksen ja avaruuden asuttamisen oletettiin etenevän hyvinkin nopeasti, sitä vastoin tietokoneiden laskentakapasiteetin paisumista ja tietotekniikan arkipäiväistymistä nykyiselleen oikein kukaan ei osannut odottaa.

Tekniikan epäjohdonmukainen kehittymättömyys tuntuu häiritsevältä myös Muulin valtaannousun yhteydessä. Siinä missä 1900-luvun diktaattorit pitivät suuret kansanjoukot takanaan joukkoviestimien avulla, Muuli pystyy säätämään ihmisiä kannattajikseen vain lähietäisyydeltä: hänen ainoa varsinainen tekninen apuvälineensä on soitin, jota rämpyttämällä hän pystyy suuntaamaan voimansa kaikkien kuulijoiden tunteisiin, mutta sitäkään hän (tai Asimov) ei hyödynnä johdonmukaisesti. Hänen valtansa perustuu ennen muuta yksittäisten avainhenkilöiden aivopesemiselle, ei suurten joukkojen. Tämähän on aivan käsittämättömän tehotonta, puhumattakaan siitä, että se altistaa Muulin yksinvallan kapinoille ja kansannousuille.

Mutta ehkä tässäkin pilkistää Asimovin elitistinen yhteiskuntanäkemys: hänen mielestään avainhenkilöiden käännyttäminen riittää. Kuten hänen brutaalimpi kollegansa Heinlein sanoisi, kaikki ihmiset ovat joko susia tai lampaita, ja vallanpitäjän tarvitsee vain kesyttää sudet omiksi lammaskoirikseen, lampaat kyllä seuraavat. Ehkä sama elitismi on taustalla myös siinä, ettei Asimov hirveästi vaivaudu pohtimaan tietotekniikan vaikutusta tavallisten ihmisten arkeen tai vaikkapa konttorikäytäntöihin. Hänelle tulevaisuuden arki on lähinnä nykyarkea, joka vain on kuorrutettu ”atomiikalla”: Säätiön maailman toimistoissa käytettäisiin luultavasti vieläkin rei'ittäjiä, mutta niiden toiminta perustuisi atomikäyttöiseen kuolemansäteeseen, joka käristää paperiin aukon.

Pohjimmiltaan Asimov ei Säätiö-romaaneissa keksi mitään uutta: hänen kirjansa ovat sitä, mitä James Blish (meillä vähänlaisesti tunnettu klassikko, jolta ilmestyi yksi suomennettu romaani silloin kun Tähtitieteellinen yhdistys Ursa vielä julkaisi tieteiskirjoja) on kutsunut smörppikirjallisuudeksi. Tällä Blish sanoi tarkoittavansa kirjaa kaniineista, jossa kaniineja kutsutaan smörpeiksi (smeerp) – eli siis tarinaa, joka on kuvailevinaan kaukaista utooppista tulevaisuutta, mutta jossa kerrotaan joko lukijoiden omasta ajasta tai heille koulukirjoista ja klassikoista tutuista historiallisista aikakausista tieteiskuorrutuksella vieraannuttaen, esimerkiksi kutsumalla purjelaivaa avaruusalukseksi, valtamerta avaruudeksi, heittokeihästä atomipistooliksi tai tosiaan kaniineja smörpeiksi. Asimovin galaktinen eepos sopii kuvaan mainiosti, tosin siinä ei sentään esiinny yhtään kaniinia, ei edes smörppiä.

Smörppikirjallisuus tietysti puhuttelee luonnontieteestä innostuneita teininörttejä, joille arjen lisääntyvä teknillistäminen on tavoite ja arvo sinänsä. Muistan erään tämäntyyppisen nuorukaisen viritelleen joskus 2000-luvun alussa netin pulinaryhmissä keskustelua siitä, olisiko mahdollista kehittää hyttysiä lasersäteellä ampuva torjuntalaite – trollikulttuuri oli silloin vielä lapsenkengissään, joten kyseinen naiivi pojankloppi ei tosiaankaan ollut leikinpäiten liikkeellä. Ajatukselle on helppo nauraa, mutta Asimovin Säätiössä esiintyy presiis yhtä typeriä ideoita, kuten ydinvoimakäyttöinen (hohhoijaa) jätekuilu, joka hajottaa roskat, kuten sikarintumpit, tietenkin atomeiksi (kukapa olisi arvannut).

Biokemisti Asimovilta olisi voinut jo ennen Rooman klubin, kasvun rajojen ja kierrätyksen aikakautta odottaa, että Terminuksen köyhällä ja karulla planeetalla olisi nimenomaisesti kielletty moinen haaskaava jätehuolto, varsinkin kun hän Strikebreaker-novellissa osasi nostaa jätteiden jälleenkäsittelyn suorastaan tarinan yhdeksi teemaksi. Varsinkaan typpipitoisia molekyylejä ei luulisi kannattavan pirstoa alkuaineikseen, koska alkuainetypen sitominen yhdisteisiin on hankalaa ja energiasyöppöä touhua. Pikemminkin Säätiön olisi pitänyt kehittää geenimanipuloituja täsmämikrobeja räätälöityine entsyymeineen, jotka lohkovat vaikkapa juuri sikarintumppien sisältämistä mutkikkaista orgaanisista yhdisteistä teollisuuden raaka-aineiksi soveltuvia, monikäyttöisiä pienehköjä tai keskisuuria molekyylejä. Mutta tämäkin taitaa liittyä kirjoittamisajankohdan ilmapiiriin: atomit olivat siihen aikaan niin iso juttu, ettei edes alan mies älynnyt pohtia biokemian ja geenitekniikan tulevia mahdollisuuksia.

Jos vertaan Asimovia tieteiskirjallisuuden isäksikin mainittuun Jules Verneen, päädyn pitämään ranskalaista osaavampana kynämiehenä. Toki tällainen kilpailuttaminen ei tee oikeutta kummallekaan herralle. Vernellä ei ollut takanaan luonnontieteellisiä opintoja, vaan hän oli vastentahtoinen juristi, isänsä käskystä lakialalle kouluttautunut. Tieteellisen tietämyksensä hän hankki mistä hankki, luultavasti ennen muuta sanomalehdistä; mutta ennen muuta hän oli kiinnostunut eksoottisista maailmankolkista ja tutkimusmatkoista – sen vuoksi hän kutsuikin romaanejaan merkillisiksi matkoiksi. Kirjailijana hän oli sekä älykkösalonkien leijona että nopea tekstinsuoltaja – ennen muuta hommansa osaava ammattimies.

Kuten kaikki Verneä lukeneet tietävät, tekninen edistys kyllä kiehtoi häntä, mutta hän ei ollut kiinnostunut koneista ja laitteista itsetarkoituksena, vaan niiden avaamista mahdollisuuksista muuttaa ihmisten arkea. Romaanissa Maailman ympäri 80 päivässä – joka tuli minua nuoremmille lapsuudessa tutuksi japanilais-espanjalaisena piirrossarjana – englantilainen herrasmies Phileas Fogg tunnetusti pelastaa intialaisen ylhäisökaunottaren leskenpolttoseremonialta ja menee tarinan säteileväksi lopuksi tämän kanssa naimisiin. Oleellista ei pohjimmiltaan ole se, millaisilla kulkupeleillä Fogg taittaa matkaansa, vaan se, että hän uuden tekniikan ansiosta pääsee näkemään maailmaa ja tutustumaan siinä sivussa myös prinsessaansa.

Salaperäisessä saaressa (jonka minun ikäiseni muistavat parhaiten Franco Capriotin ja Claudio Nizzin italialaisena sarjakuvasovituksena, elleivät sitten televisiosarjana) tekninen sivilisaatio henkilöityy amerikkalaiseen insinööri Cyrus Smithiin – kuten tavallista, Verne ihailee englanninkielistä maailmaa, jolle hänen romaaneissaan on ominaista niin taloudellinen toimeliaisuus kuin tekninenkin osaaminen. Mutta tässä robinsonadissa insinööritieteen tehtävä on helpottaa haaksirikkoisten elämää rakentamalla asumuksia ja luomalla tarvekaluja luonnosta löytyvistä aineksista tilanteessa, jossa teollisesti tuotettuja koneita ja laitteita ei ole saatavana – tekniikka liittyy luontevasti käden taitoihin eikä vielä erota ihmistä luonnosta. Futuristinen huipputeknologia, jota saaren maailmassa edustaa sinne piiloutuneen, jo kuolemaa tekevän kapteeni Nemon Nautilus-sukellusvene, on romaanin keskeisen teeman kannalta lähinnä häiriötekijä.

Verneäkään ei toki voi pitää kovin syvällisenä, ja hänelläkin henkilöt ovat pikemminkin valmiita, arkkityyppisiä vakiohahmoja kuin yksilöitä tai persoonallisuuksia. Esimerkiksi äreän ja äkkipikaisen, mutta pohjimmiltaan reilun ja oikeudenmukaisen merimiehen klisee esiintyy sekä Salaperäisessä saaressa (Pencroft) että romaanissa Sukelluslaivalla maapallon ympäri (Ned Land), eikä ole vaikea arvata Hergén luoneen kapteeni Haddockinsa näiden mallien mukaan. Omissa maailmoissaan haahuileva professori Tuhatkauno taasen muistuttaa Vernen Viisitoistavuotiaan kapteenin hyönteistutkija Benedictiä (jonka moni muistaa varmaankin ”Benedetto-serkkuna”, koska tämäkin klassikko julkaistiin lapsuudessani italiasta käännettynä sarjakuvana).

Säätiö-trilogian alussa sankarit ovat kuitenkin paljon pahvisempia kuin Vernellä, mikä toki sopiikin psykohistorialliseen näkemykseen suurmiehistä Seldonin kuolleen käden tahdottomina työkaluina. Hober Mallow on ensimmäinen oikea persoonallisuus – hänen vastustajansa Käärme-Sutt ei vielä vaikuta uskottavan pelottavalta arkkikonnalta. Onneksi työn laatu paranee sitä mukaa kun Asimov oppii paremmaksi kirjailijaksi ilahduttaen meitä Muulin ja Preem Palverin kaltaisilla moraaliltaan monitulkintaisilla hahmoilla. Palver on aluksi vain hyväntahtoinen juntti maatalousplaneetaksi taantuneelta Trantorilta, mutta sittemmin osoittautuu, että hän ei olekaan pelkkä yksinkertainen maamies eikä Trantor mikään junttila, vaikka siltä näyttääkin. Tätä yllättävää paljastusta kirjailija panttaa Toisen Säätiön loppusivuille asti, joten en aio tässä selittää sitä tarkemmin. Myös henkilögallerian molemmat naiset, Bayta ja Arkady Darell, ovat eläviä ja mieleenpainuvia persoonia, aivan toisella tavalla kuin suurin osa latteista mieshahmoista.

Kirjallisuus on kielen taidetta ja kielitiede on tiede sekin, mutta tieteiskirjailijat pakkaavat olemaan sokeita kielen keinoille, varsinkin muiden kielten kuin englannin; poikkeuksiakin toki on, esimerkiksi portugalin taidollaan Ender-sarjassa pröystäilevä Orson Scott Card ja klassikoista Robert A. Heinlein, joka romaanissa Kuu on julma kehitteli venäläisvaikutteista tulevaisuuden englantia hieman samaan tapaan kuin Anthony Burgess Kellopeliappelsiinissa. Asimov ei mennyt alkuperäisessä Säätiö-sarjassa kovin pitkälle kielellisten kokeilujen osalta – sarjan myöhäisissä jatko-osissa toki sitäkin enemmän kehitellessään Trantorille ja sen kaupunginosille omaa slangia ja murretta.

Kuitenkin jo sarjan alkuosassa Asimov osoittaa olevansa tietoinen niistä kielellisistä seurauksista, joita linnunradan reunan irtautuminen keskuksen vallasta aiheuttaa. Kun Pirenne ja muut tiedemiesneuvoston miehet vielä koettavat vedota Terminuksen viralliseen asemaan imperiumin osana ympäröivien kuningaskuntien jo täyttä häkää itsenäistyessä, heidän tuekseen saapuu viralliselle vierailulle keisarin hoviherra, lordi Dorwin, joka on niin hieno, ettei äännä r-kirjaimia ollenkaan, varmaankin siksi että se olisi liian vulgaaria ja brutaalia. Englanniksi tämä toimii oikein hyvin, koska englantia puhuvassa maailmassa ärrättömien ja ärrällisten ääntämysten vastakkaisuudella on usein merkitystä esimerkiksi sosiaalisten murteiden kannalta; suomentaja joutui turvautumaan sellaiseen hätäratkaisuun kuin ärrän korvaamiseen ällällä, joten lordi paheksui Säätiön naapurikuningaskuntia ”balbaalisina” planeettoina. Omassa iirinnöksessäni annoin lordin yksinkertaisesti puhua kielen etelämurteille – Kerryn ja Corkin kreivikunnassa puhutuille – ominaisia kielioppimuotoja käyttäen, koska iirinkielisyysliikkeen alkuaikoina pääkaupungin kielenharrastajat tunnisti juuri näiden murteiden usein yliampuvasta jäljittelystä.

Säätiössä ja Imperiumissa taas Asimov, sen sijaan että pyrkisi erityisesti jäljittelemään erilaisia murteita, antaa henkilöiden puhua ainakin äänteiden ja kieliopin osalta jota kuinkin yhtä ja samaa englantia. Hän muistuttaa kielellisten vastakohtaisuuksien olemassaolosta toisella tavalla: kun säätiöläinen kauppias Lathan Devers joutuu imperiumilaisten sekaan, nämä huomauttelevat yhtä mittaa hänen kielenkäyttönsä vanhanaikaisuudesta ja barbaarisuudesta. Asimov ei kuitenkaan muovaa Deversin kieltä sen mukaisesti – huomiota herättää ainoastaan hänen länkkärisankarimaisen egalitaarinen asenteensa, kun hän puhuttelee Imperiumin isoja herroja vain geneerisesti pomoiksi tai päälliköiksi. Itse asiassa vähän surettaa, ettei Asimov varhaiskaudellaan kirjoittanut avaruuteen sijoittuvia lännentarinoita, joissa Säätiön kauppiaat olisivat toimineet samantyyppisinä hahmoina kuin vaeltavat revolverimiehet westerneissä. Sekä Deversissä että Hober Mallowissa oli jo yritystä siihen suuntaan, samoin Muuli-tarinan kapinallisissa kauppiaissa.

Kun Muuli – joka esiintyy oikean Muulin hovista karanneena narrina – lyöttäytyy Bayta ja Toran Darellin matkaan, hänen tapansa puhutella Baytaa mielistellen jaloksi ja kauniiksi rouvaksi käy Toranin hermoille; tällöin Bayta kehottaa Torania rauhoittumaan, koska puhetapa on vain hänen murteensa. Tämä on mielenkiintoinen tapa käyttää ”murteen” käsitettä, mutta sen takana ovat englannin kielen etnolektit, etniset murteet, joita syntyy kun eri kulttuureista kotoisin olevat maahanmuuttajaryhmät ryhtyvät puhumaan valtakieltä mutta samalla säätävät mahdollisuuksien mukaan sen omien kulttuuristen erityistarpeidensa mukaiseksi. Näin esimerkiksi monien aasialaisten kielten mutkikkaat kohteliaisuusjärjestelmät synnyttävät uusia tapoja puhua valtakieltä, ja Amerikan sulatusuunin tyypillinen tuote Asimov oli varmasti kuullut kasvinvuosinaan hyvin monenlaista siirtolaisenglantia, myös itäaasialaisperäistä. Kukaties se oli innoittanut hänen Muulille keksimäänsä puhetyyliä.

Säätiö-trilogia on genreklassikko, muttei todellakaan ole kaikilta osin Asimovin parasta tekstiä. Novelleista esimerkiksi tiivistunnelmainen C-Chute – kertomus joukosta Maan asukkaita, jotka klooria hengittävien muukalaisten sotavangeiksi jouduttuaan päättävät keskinäisistä ristiriidoistaan huolimatta nousta kapinaan – päihittää kevyesti kaikki Säätiö-tarinat. Tietysti Säätiö-trilogian aikana Asimov oli vasta kehittymässä lukemistosenttarista oikeaksi kirjailijaksi, ja jos koko trilogian lukee yhtä soittoa, siitä jää oikeastaan ansaittua parempi mielikuva, koska kertojantaidot paranevat tarina tarinalta aivan silminnähden.